Torin ympäristön kehittäminen

Kuopion kaupungin kaupunkisuunnittelupalvelut järjesti 14.6.–27.9.2019. tarinakilpailun, jonka tavoitteena oli saada kuntalaisia visioimaan keskustan tulevaisuutta tarinoiden muodossa. Kilpailussa oli kolme eri teemaa, joiden pohjalta tarinat laadittiin. Kilpailun voittajatarinat valittiin yleisöäänestyksellä. Teemojen kuvaukset ja teemojen voittajatarinat löytyvät alta.

Teema 1: Vähemmän on enemmän

Kuopion ydinkeskusta, mualiman napa ja sen ympäristö, on paikka, jossa viihdytään ja jonne tullaan sekä läheltä että kaukaa. Se on paikka, jossa jokainen saa olla oma itsensä ja nauttia sen vilinästä taikka rauhasta. Se on vähän kerrallaan kehittyvä, pienillä muutoksilla suuria aikaansaava asukkaidensa ilmentymä – juuri sopiva, ihmisen kokoinen tila kaikille, jotka sinne päätyvät. Keskustan ydin ei kaipaa suuria mullistuksia, vaan se on hyvä juuri sellaisena kuin se on. Aika kuitenkin kuluttaa ja muuttaa, joten alueesta on pidettävä huolta. Massiiviset muutokset tai suuret suunnitelmat eivät kuitenkaan ole tarpeen, vaan pääasia on, että jatkossakin ydinkeskusta ja torin ympäristö tarjoavat kohtaamispaikan ja olohuoneen kaikille sinne saapuville.

Teeman 1. voitti nimimerkki Alkuasukas tarinalla:
 

MUALIMAN NAVASSA KESÄLLÄ 2040

Olipa kerran mualiman napa. Mualiman paras paekka, jossa ei turhia hötkyillä, eikä kiirettä pietä. Se paekka on täynnä oikeita immeisiä ja niitä, jotka on tulleet oikeitten immeisten luokse. Meno on sopivan lupsakkoo ja jokkainen tuntoo ihtesä tervetulleeks. Ilima on lämmin ja päevä kesänen. Ympäriltä kuuluu mukavoo turinoo, Mualiman navassa käyvvään kauppoo ja viännetään kuulumisia. 

Mualiman navan keskipisteessä, ihan sen ytimessä, justiisa siinä keskellä toria, on melekonen suihkulähe patsaineen. Iso se on ja kommee, savolaesten piäkaupungin sydän ja kunnianosotus kalakukolle ja Kallavedelle. Suihkulähettä kiertää istumapaekat, joissa voep ihmetellä mualiman mennoo tai huastella muute vuan mukavia. On siinä vieressä pensaita ja kukkapenkkejäkkii. Ihan on ku keidas keskellä kyllee. Eikä se siihen itekseen syntyny, ihan pit suunnittelukilipailu järjestöö, ja joku sen sitten lopulta keksi, että millanen siitä pittää tulla.
   
Torikauppiaitten kojut on asettunna jokkainen suihkulähteeseen nähen sopivaan kohtaan, silleen että seassa mahtuu kulukemaan hyvin. Tyytyväesiltä vaekuttavat veljmies ja siskotyttökii, ku semmose ilemestyksen siihe melekein kuppeilleen saevat. Hyvin se siihen paekalleen soppii ja joutaa siinä olemaa. Kyllä niitä kävijöetä kaekille riittää.
 
Jos jollonnii jonkun tarvii puhetta pittee, tanssia pyörähtöö tai lauloo luikauttoo isommallakkii porukalla, on tiällä torilla valamiina tarpeeks näkyvä ja korkee kohta, ettei tarvii muan tasalla huuvella ja yrittee suaha iäntäsä turhaan kuuluviin.   
 
Muutenhan mualiman napa on melekein entisellään, sen suurempia muutoksia ei oo tehty. Ei sitä nimittäen kaekkee vanahoo ja perinteistä pie hävittee. Kauppahalli tarvitaan siihe paekalleen aena ja se on pietty hyvässä mualissa ja täyessä toiminnassa. Isot kaupat on kauempana, sujjauksen piässä, niitä ei oo enempee tarvinnu tännepäin Kuopiota rakentoo.
   
Mukavia kahviloeta ja kuppiloeta on sen sijjaan paljon. Ja kävelykatuja. Niitä pitkin on hyvä kävellä jolokutella, ja pyörälläkkii passoo seassa polokasta, autolla ei tarvii ihan iärelle piästä. Kyllä tästä tykkeevät alakuasukkaat, ja kauempookin tulloovat naattimaan ja ihastelemmaa miten myö on osattu olla turhia hurjuamatta ja ymmärretty mistä se viihtysyys ja vetovoemasuus suap alakunsa.
 
Ei sitä immeinen tämän kummempoo tarvii, näin sitä tiällä viihtyy niin kesällä ku talavellakkii. Mualiman navassa.

Teema 2: Voimavarana historia ja identiteetti
 

Me teimme Kuopiossa omista juuristamme ylpeinä mitä halusimme. Rakensimme hiljalleen uutta suuntaa, olimme kuntana kummajainen, rohkea edelläkävijä, joka onnistuu. Aapeli, Vihtori ja Minna – nuo historiastamme kertovat rakennukset – saivat seuraajia uuden ajan merkkihenkilöiden mukaan. Lähdimme nousuun, kun oivalsimme paikallisuutemme ja identiteettimme historiallisen rikkauden. Muuttoliike kääntyi etelästä pohjoiseen. Mualiman napa, karvalakki ja kalakukko sekä kiireettömyys ja ihmisten kohtaaminen – kaikki nuo ovat osa tarinaamme ja historiaamme. Kaupunkikeskusta kehittyy ja kaupunkimme siinä mukana, kuitenkin säilyttäen ja vaalien alkuperäistä historiallista identiteettiään.

Teeman 2. voittajatarina:

Hetki torilla

Ostokset tehneenä, vatsa jo vähän kurnien, istahdan odottamaan puolisoani yhdelle monista penkeistä, joita Veljmies-patsaan ympärillä on. Vesi lorisee iloisesti suihkulähteessä ja pilven takaa kurkisteleva aurinko lämmittää mukavasti poskia. Läheisellä leikkikentällä kirmaa lapsia. Kun minä olin heidän ikäisensä, ei torilla ollut leikkipaikkaa. On mukava, että nykyään täällä on otettu pikkuväki huomioon.
   
Kuopion torin näkeminen ja siellä oleskeleminen tuntuu aina nostalgiselta. Se johtuu varmaan siitä, että vaikken ole paikallinen, olen tottunut käymään Kuopion keskustassa pienestä pitäen. Esimerkiksi uuden kouluvuoden koittaessa, äiti, isä, minä ja pikkuveli lähdimme aina Kuopioon ”isommille" ostoksille. Olen jatkanut tapaa omassa elämässäni aikuisena. Ehdotan silloin tällöin puolisolleni, että lähdetäänkö Kuopioon ostoksille ja lähdetäänhän me. Lapsuuden perinteitä noudattaen, ahkera kaupoissa ravaaminen palkitaan lopuksi ruokailuna McDonaldsissa tai mualiman navan toiselta puolelta löytyvässä Pizza Raxissa. Molemmat luksusta, jota ei pienestä kotikylästäni löydy.
 
Nokkaani leijailee jostain lihapiirakan vastustamaton, rasvainen tuoksu. Huomaan ilokseni, että perinteisten lihapiirakka- ja nakkisämpyläkojujen viereen on ilmaantunut kasvisgrilli. Seuraavalla Kuopion reissulla täytyy käydä kokeilemassa, minkälaisia herkkuja sieltä saa.
   
Minä en suinkaan ole ainut, kenen nokkaan torin herkut tuoksuvat. Parvi pullukoita varpusia hyppelee lähistöllä. Ne nokkivat toria päällystävän kiveyksen saumojen väliin tippuneita murusia. Yksi niistä tapittaa minua pelottomasti suoraan silmiin mustilla nappisilmillään. Kerron sille, ettei minulla ole sille mitään ja linnun mielenkiinto lopahtaa. Naakkajengi on torilla myös. Nuo tyylikkäisiin, harmaisiin pukuihin sonnustautuneet herrat ja rouvat astelevat ylväästi sinne tänne, siniset silmät auringossa kiiluen. Yhtäkkiä ne yltyvät hirveään metakkaan. Yksi on löytänyt kauppahallin oven edestä maahan pudonneen karjalanpiirakan. Linnut huutavat toisilleen rinnat rottingilla, ilmeisesti riidellen siitä, kuka piirakan saa syödä. Meteli kiinnittää minun lisäkseni myös muiden torilaisten huomion. Osa ihmisistä pysähtyy ottamaan kuvia ja nauraa lintujen tohinalle. Joku sanoo, että naakat haastelevat niin antaumuksella, koska ne ovat savolaisia. 
 
Lintuja seuraillessani mietin, että tori ei ole vain ihmisten paikka. Se kuuluu myös eläimille, hyönteisille ja kasveille, tykkäsimmepä siitä tai emme. Voi miten torille ja sen läheisyyteen on ilmestynytkään kasveja! Muistelen, että takavuosina tori oli melkoisen paljas. Kivi oli sen hallitseva elementti mutta nyt sitä on tasapainotettu kasvien pehmeillä muodoilla selkeästi enemmän kuin aikaisemmin. Torin keskikaistaa reunustavat kukkaistutukset ja huomaan, että torille on ilmestynyt pieni puutarha. Siellä olevat penkit ovat kaikki varattuna. En ihmettele, sillä kukapa ei haluaisi levähtää ihastuttavan puutarhan suojissa. Torin ympärillä kasvaa myös enemmän puita kuin muistelin. Niissä näyttää olevan pienet lamput, jotka varmaan sytytetään, kunhan kesä kääntyy syksyyn ja illat pimenevät.
   
Päätän lähteä vähän käveleksimään toria pitkin ja poikin. Minullahan on aikaa ja torin muista ihmisistä saa aivan saman käsityksen. Täällä ei kukaan näytä juoksevan tukka putkella, vaan ihmiset käyskentelevät hiljakseen, leppoisasti. Moni on lähtenyt liikenteeseen jonkun toisen kanssa. On vanhempia ja lapsia (eräs tyttö säikäyttää naakkajengin lentoon sähisemällä kuin kissa), mummoja ja vaareja, ystävyksiä, koiranulkoiluttajia, sekä särmikkäästi, että rennosti pukeutunutta väkeä, tummaa ja vaaleampaa hipiää.  Puheensorinasta erotan ainakin englantia, saksaa ja ruotsia, sekä jotain kieltä, jota en tunnista. Huomaan mielikseni, että tori on edelleen jaettu sileän kiveyksen puoleen ja mukulakiven puoleen. Sileällä kiveyksellä näyttävät lastenrattaat, skeittilaudat ja pyörätuolit rullaavan hyvin. Ohitan nuorisojoukon, joka harjoittelee skeittitemppuja. Osa heistä lataa kännyköitään puhelimenlatauspisteellä ja keskustelee kovaan ääneen ja kyseenalaisin sanavalinnoin viikonlopun tapahtumista. Sallittakoon se heille. Olimmehan kaikki joskus nuoria.
 
Sanon päivää Siskotyttö-patsaalle (luulin nuorempana, että se on Minna Canth) ja suuntaan sitten torin mukulakivipuolelle. Minulla on jalassani ohutpohjaiset kengät ja mukulakivet tuntuvat mukavilta kaupoissa ravaamisen rasittamissa jalkapohjissani. Tässähän saa ilmaisen jalkahieronnan, mietin tepastellessani.
 
Komea kaupungintalo kohoaa torin päädyssä. Minun muistoissani se on säilynyt muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen, vaikka varmasti sitä on kunnostettu välillä. Sokoksen julkisivua on näköjään uudistettu. Sen ilmettä on muutettu modernista vanhanaikaisempaan. Nyt se sopii selvästi paremmin muihin toria ympäröiviin vanhoihin rakennuksiin, kuten jykevään, vaaleanpunaiseen Carlsonin taloon ja valkoisena hohtavaan Lyseoon. On hienoa, että olemme pystyneet säilyttämään nämä rakennukset. Niin moni vanha talo on purettu ja heitetty syrjään merkityksettömänä. 
 
Puhelin piippaa. Jaahas, puoliso on valmis. Tuolta hän saapuukin, ostoskassi kädessään heiluen ja hymy huulillaan. Kerron hänelle meluavista naakoista ja saan suostuteltua hänet jäätelölle, minnepä muualle kuin torikioskille. Siinä syödessä tuuttejamme, puolisoni toteaa, että tori taitaa olla ennallaan. Hän on oikeassa. Pienet muutokset, joita huomasin siellä täällä, ovat ilmestyneet niin vaivihkaa, että torin ja keskustan tuttu tunnelma ei ole särkynyt tai häiriintynyt millään lailla. Nerokasta (todennäköisesti savolaista) suunnittelutyötä, jos minulta kysytään.  

Teema 3: Rohkeasti uuteen alkuun
 

Kuopiossa osaaminen ja lahjakkuus ovat luonnonvoimia. Ne saavat aikaan muutosta, kehitystä sekä uusia tapoja toimia ja elää parempaa elämää. Alussa oli mualiman napa, ahven ja kukko. Oli Veljmies ja Siskotyttö. Oli itä ja länsi. Nyt meillä on jotain aivan muuta – suurta, innovatiivista ja mahtavaa. Kaupunkimme keskusta on kehittynyt ja kasvanut niin horisontaalisti kuin vertikaalisti, ja sitä tullaan ihailemaan ja hämmästelemään aina kaukomailta saakka. Emme ottaneet mallia kenestäkään, vaan teimme rohkeasti omia ratkaisujamme, jotka olivat ennenkuulumattomia ja joista kuulimme pitkään. Todistimme jälleen kerran, että luonteemme vahvuus, luovuus, voimakkuus sekä periksiantamattomuus saavat aikaan suuria asioita.

Teeman 3. voitti nimimerkki Pinkki Pumpernikkeli:

Puhdasta kultaa
   
Kuljin Sokoksen kahvilan ohi kädet takintaskuissa, vasurilla taskussa pitäen kiinni puhelimesta. Se pitää ladata, jotta voin soittaa ajoissa kyydin kotiin. Tänään mentäisiin katsomaan mummia. Joka kerta, kun kävelin kahvilan ohi, mietin, miten mummi kertoi, että hänen nuoruudessaan he olivat viettäneet kesät ja talvet kavereittensa kanssa Sokoksen pimeässä likaisessa kongissa ja siksi hän oli kieltänyt äidiltäni kaupungilla notkumisen kokonaan. Mummi kun tiesi kokemuksesta mitä siellä tapahtuu. En tiedä miksi äiti kuitenkin kertoi tarinoita Sokoksen takana vietetyistä tunneista ja, miten hän tunsi vieläkin nimeltä vanhemmat vartijat, jotka aikoinaan kiersivät rakennuksien sekä torin alla kauppakujalla hätistäen nuorisoa pois. Tuota työtä heillä ei ollut enää. Äidillä oli ollut lupa käydä 44:ssa, mutta sieltä hänellä ei ollut yhtä hyviä tarinoita kerrottavanaan. Nuorisotalo oli mennyt aikaisin kiinni ja oli nuorten juuri parhaana loma-ajankohtana heinäkuussa suljettu kokonaan. Ja siellä oli kova valvonta päällä. Erikoista, jos nytkään ei voisi viettää kavereitten kanssa aikaa ilman kyttäämistä.  

Muutaman tunnin yöunien voimin väsynyt kulkuni jatkui mielettömästä tunnelmasta tunnetulle Mualiman navalle Kuopion kauppatorille ja mietin, mitä tuliaisia vietäisiin mummille. Jotain herkkuja varmaan taas. Niistä mummi tykkää. Aurinko paistoi ja muutaman korttelin takaa kohoavan köysiradan kultaiset vaunut veivät säännöllisesti ihmisiä Puijolle. Yhdestä vaunusta kultaisen kukkotarran takaa vilkutti kahdella kädellä pieni aasialainen tyttö. Heilautin hänelle laiskasti kättä, tungin sen takaisin taskuuni ja jatkoin matkaani. Torialue oli kaikelle kansalle saavutettava ja aidosti meidän jokaisen olohuone. Myös mummi pääsi torille ja sen palveluihin helposti, vaikka hän liikkuikin nykyään pyörätuolilla. Tiesin, ettei tori ole aina ollut saavutettava tai avoin kaikille, joten saimme olla kiitollisia siitä, millaisessa Kuopiossa voimme viettää nuoruutemme. Myös ulkopaikkakuntalaisten ja ulkomaalaisten oli nykyään helppo viihtyä torilla, kun kaikki paikat ja palvelut oli kuvitettu niin hyvin, ettei tarvinnut osata vaikeaa suomen kieltä siellä asioidessaan. Sitten näin suuren teräslasilla katetun tilan alla kioskin ja myyntipöytien välissä tutun mustan kuluneen nahkatakin selän ja vatsassani nipisti.

Nahkatakki oli sijoittunut torivalvojan kirkkaan keltaista liiviä vastapäätä ja takin pitkistä hihansuista vilkkui rivi hopeisia sormuksia. Oman farkkutakkini hihat kiristivät ja olivat jääneet lyhyiksi jo edellisenä kesänä. Hihat kuitenkin peittivät mustat tussinjäljet, joilla pari yötä sitten piirsimme tatuointeja käsivarsiini Nahkatakin kanssa ja katsoimme, kun sankka savupilvi nousi tutun hienosti entisöidyn sinapinkeltaisen puukorttelin kidasta. Tuo näky ja jo yli sata vuotta Kuopiossa leijunut savuntuoksu aamuyöllä neljältä sai usein baareista torin ruokamaailman nakki- ja vegekioskeille tulevan kansan, etenkin turistit, hätkähtämään. Halasin Nahkatakkia sivusta melko kömpelösti ja nyökkäsin keltaliiville tavalla, jota äiti paheksuisi. Kuulin korvissani, miten äitini huokaa ja toteaa, että nyökkäys päällä taaksepäin ei ole soveliasta, vaan minun tulisi tervehtiä ihmisiä ääneen. En kuitenkaan halunnut keskeyttää keltaliivin leveällä savon murteella tuotettua selostusta siitä, että tori on jatkossakin auki ympäri vuorokauden ja että suosittu yötori jatkaa toimintaansa myös tulevana talvena. Nahkatakki nauroi innostuksesta ja pyysi minulta, että mennään aamiaiskahvilaan istumaan.  
 
Rennosta tyylistään tunnettu persoonallinen leipomo-kahvila Suussa Sulava on maineensa veroinen ja koko torin sydän. Voisin ehdottaa äidille, että viedään sieltä jotain mummille. Heitin puhelimeni kahvilan pöydän latausalustalle ja tarkistin puhelimesta paljonko minulla on katetta. Halusin ostaa Nahkatakille pannukakkua ja kaakaon vaahtokarkilla, ihan niin kuin vanhoissa ilmaiselokuvissa, joita on käyty katsomassa Mualiman navan Kino Ydin -ulkoilmateatterissa joka loppukesän perjantai. Menimme aina ajoissa paikalle, jotta pääsimme varmasti lasisen rakennuksen avoimen terassin sijaan katetuille alueille pehmustetuille parituoleille makaamaan vierekkäin ja katsomaan leffaa. Äänentoisto ja koko torin valaistus on jo yksin niin upea, että sen takia kannattaa koota perhe, ystäväporukka tai mennä vaikkapa yksin leffaan. Katetut, lämpimät alueet ovat tulleet meille muutenkin tutuksi, koska niissä saa istua ja hengailla kuivassa sekä ladata puhelinta rauhassa ympäri vuoden. Tila on niin upea ulkonäöltään kuin eri osastoiltaan, että se voittaa kaikessa pienuudessaan ison Oodinkin. Paukkupakkasilla tosin siirrymme usein Mualiman navan Kainaloon tai virallisesti Apajaan, jonne nuorille on tehty erillinen ajanviettoalue kaupungin tukemien pienyrittäjien liikkeiden väliin. Mualiman navan Kainalossa meillä on hyvä olla: siellä saa pelata, lukea tai vaikka ottaa unet muotoilluilla puudivaaneilla, kunhan pitää paikat siistinä eikä käytä mitään aineita. Kukaan ei aja meitä pois torilta tai Kainalosta, ei edes minua, vaikka päälaellani on milloin minkäkin värinen lyhyt keesi. Mummia tukkani naurattaa, äitini inhoaa sitä. Vain Mualiman navan itsenäisyyspäiväjuhlissa äitikin hyväksyi, kun värjäsin keesin kirkkaan siniseksi ja laitoin päälle valkoisen kauluspaidan. Katsoin kahvilan lasiseinän läpi leipomon puolelle ja mietin leipurien työtä katsellessa, että pannukakku voisi maistua mummillekin. Tai ehkä haetaan jotain Kuopion Karkki-Kukolta, joka sijaitsee yhdessä torille rakennetuissa uusvanhoissa pienissä kivijalkaputiikeissa. Mummin herkkua oli kahvipapukarkit. Karkki-Kukko oli tuttu näky myös useissa torin ympäri vuoden tapahtumissa. Pikkusiskoni menee aina vetämään Kukkoa sen kultaisesta pyrstöstä karkin toivossa.
 
Nahkatakki ahmi pinaatti-tuorejuusto-pannukakkua ja selitti, miten torin kaupungintalon päätyyn oli tullut taas uutta taidetta. Hän haaveili, että jokin päivä seinissä olisi hänen käden jälkiään. Olen nähnyt hänen piirroksiaan enkä olisi yhtään yllättynyt, jos joku päivä hän saisi kunnian toteuttaa taidealueen seinään tai alueelle jonkin oman patsasvisionsa. Tiesin, että hän osasi työstää taidetta myös kolmiulotteisena. Hän teki minulle Kainalossa torin pop -up work shop -viikolla keramiikasta pienen avaruussiilin. Sen hopeiset piikit on vieläkin ehjät, vaikka se on ollut kotona kaiuttimen päällä päivittäisessä tärinässä. Siilin siksi, kun se kuulemma muistuttaa minusta. Hän on oikeasti taitava. Itse en osaa mitään enkä tiedä mitä haluaisin isona tehdä. Muuta kuin olla Nahkatakin kanssa. Torin taiteesta hän piti eniten Ytimessä-monumentista. Hänen some oli täynnä livekuvia siitä eri vuodenaikoina ja eri valoissa. Monumentin karkea osittain kultainen pinta heijastelee kauniisti valossa. Auringossa se häikäisee ja aiheuttaa pahimmillaan palovammoja, kun sitä halaa. Silti kaikki haluavat halata Mualiman navan ydintä. Erityisesti ulkopaikkakuntalaiset. Yhdessä kuvassa, jota ei koskaan julkaistu missään, hän poseerasi monumentin kanssa pelkissä harmaissa bambupöksyissä. ”Pitkät sarvet!” Nahkatakki sanoi, ja yritti venyttää oikukkaan kiharia hiuksiaan kahdeksi piikiksi molemmille puolille päätään, jonka jälkeen näytti kieltä minulle kameraan. Otin kuvan yöllä yhteisen uimareissun jälkeen. Minulle se kuva on rakkaus, koti ja elämä. Se on puhdasta kultaa. Se on Kuopio.