Osaamisperusteinen rekrytointi -blogi: Kun opin sietämään keskeneräisyyttä, projektit alkoivat hengittää
Rakastan selkeyttä. Suunnitelmat, aikataulut ja tavoitteet eivät ole minulle vain käytännön työkaluja – ne ovat tapa jäsentää maailmaa. Kun asiat ovat järjestyksessä, syntyy tunne, että hallitsen edes pienen palan siitä hallitsemattomasta, mitä projektityö usein on. Ne tuovat turvaa. Ne tuovat rauhaa.
Mutta ajan myötä olen huomannut jotain, mitä en aiemmin tullut ajatelleeksi: liiallinen tarve selkeyteen voi alkaa kaventaa ajattelua. Kun kaipuu ennakoitavuuteen muuttuu tarpeeksi varmuudelle, jota ei oikeasti ole olemassa, alkaa kaikki keskeneräinen tuntua uhkaavalta. Jokainen mutka tai muutos näyttäytyy epäonnistumisena, vaikka se olisi vain osa matkaa.
Minulla kesti pitkään ymmärtää, että keskeneräisyys ei tarkoita sitä, että jokin on vialla. Päinvastoin – se on luonnollinen osa kaikkea, missä syntyy jotain uutta. Keskeneräisyys on usein juuri se tila, jossa ideat elävät, ajatukset jalostuvat ja yhteistyö syvenee. Mutta se vaatii paljon: luottamusta, tilaa epävarmuudelle ja uskallusta olla kesken myös silloin, kun mieluiten olisi jo perillä.
Keskeneräisyyttä ei tarvitse vain sietää – sen kanssa voi tehdä työtä
Muistan erään tilanteen, joka jäi mieleen. Olimme valmistelemassa asiakastyötä, ja edessä oli ensimmäinen esittely – raakaversio, luonnos, vielä hyvin kaukana valmiista. Olin aidosti epämukavuusalueellani. Minun teki mieli viivyttää, hioa ja hioa lisää. Halusin suojata keskeneräistä työtäni arvostelulta.
Silloinen kollegani sanoi: “Näytetään se jo nyt – saadaan parempaa palautetta, kun emme ole lukittuneet valmiiseen.”
Se oli pysäyttävää ja jäi ikuisesti mieleeni. Asiakas ei vain hyväksynyt keskeneräisyyttä, vaan innostui siitä. Yhteinen keskustelu vei projektia aivan uudelle tasolle. Se muutti omaa suhtautumistani syvästi: keskeneräisyys ei ollut virhe, vaan mahdollisuus. Kun on tilaa olla kesken, syntyy tilaa oppimiselle.
Tämä oivallus on saanut minut pohtimaan psykologista turvallisuutta yhä enemmän. Se ei ole vain tiimien pehmeä arvo, se on edellytys hyvälle yhteistyölle. Keskeneräisyyden hyväksyminen vaatii rohkeutta- ja psykologista turvallisuutta
Minulle turvallisuus merkitsee sitä, että uskallan sanoa: “En tiedä vielä.” Voin kysyä, ehdottaa, ajatella ääneen ilman pelkoa. Olen ollut tilanteissa, joissa tätä tilaa ei ollut, ja tiedän miltä se tuntuu: ideat jäävät sisälle, epäilyt nielaistaan, ja yhteistyö näivettyy varovaiseksi suorittamiseksi.
Toisaalta olen saanut kokea myös toisenlaista ilmapiiriä – sellaista, jossa ihmiset uskaltavat olla keskeneräisiä. Silloin syntyy jotain arvokasta: tila, jossa kehitytään yhdessä. Siinä tilassa ei tarvitse olla valmis, riittää että on utelias ja mukana.
Kun rytmit törmäävät: mitä opin eritahtisuudesta?
Yksi hankalimmista ja ehkä opettavimmista asioista projektityössä on ollut se hetki, kun huomaan, että muut eivät kulje samaa tahtia kuin minä. Minä haluaisin jo mennä, toinen haluaa vielä miettiä. Tai toisin päin: kun itse epäröin, joku muu on jo seuraavassa vaiheessa.
Tällaisina hetkinä minussa nousee usein turhautuminen. Miksi tämä ei etene? Miksei toinen ymmärrä, että nyt pitäisi jo toimia?
Mutta olen oppinut, että erilaiset rytmit eivät ole este, vaan mahdollisuus. Aina kun pysähdyn ja kysyn, miksi joku haluaa hidastaa tai kiihdyttää tahtia, löydän uuden näkökulman. Usein juuri se hidastava voima on se, joka pelastaa projektin ylilyönniltä. Tai nopeampi rytmi saa meidät vihdoin liikkeelle, kun jäimme liikaa miettimään.
Nykyään yritän kysyä ääneen: “Tarvitsetko lisää aikaa?” tai “Tuntuuko tämä tahti sinusta sopivalta?” Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä olemme monesti löytäneet yhteisen rytmin – vaikka se ei ole aina ollut minun rytmini.
Projektit eivät ole suoraviivaisia – ja hyvä niin
Yksi iso oivallus, jota olen opetellut, on tämä: liikkeelle voi lähteä, vaikka kaikki ei olisi vielä valmista. Vielä jokin aika sitten halusin varmistaa kaiken etukäteen, että suunnitelmat ovat valmiit, riskit kartoitettu ja kokonaisuus hallussa ennen kuin tehdään mitään näkyvää.
Nyt ajattelen toisin. Olen huomannut, että juuri tekeminen auttaa ymmärtämään, mihin suuntaan kannattaa mennä. Kaiken ei tarvitse olla hiottu loppuun asti ennen kuin sitä voi jakaa tai testata. Päinvastoin – keskeneräiset ideat, versiot ja pilottivaiheet ovat usein juuri se kohta, jossa syntyy paras oppiminen.
En tarkoita, että suunnittelu pitäisi unohtaa. Vaan että suunnitelmia kannattaa kokeilla käytännössä ennen kuin ne lyödään lukkoon. Se vaatii rohkeutta ja luottamusta niin itseen, tiimiin kuin koko prosessiin.
Johtajana opin, että “en tiedä vielä” voi olla vahvin lause
Johtamisessa keskeneräisyyden sietäminen on oma lukunsa. Minulle se on tarkoittanut sitä, että opin sallimaan epävarmuuden myös muille ja ennen kaikkea itselleni.
Johtajana ei tarvitse tietää kaikkea. Aina ei tarvitse vastata heti. Usein tärkein tehtävä on pitää tila auki ja luottamus elossa. Rohkaista siihen, että ei tarvitse olla valmis puhuakseen. Silloin projektit alkavat hengittää. Ne eivät vain kulje eteenpäin, vaan elävät ja kasvavat matkalla.
Tarvitseeko työelämä keskeneräisyyttä? Kyllä ja ei. Työelämä tarvitsee keskeneräisyyttä, jotta se voi uudistua, kehittyä ja pysyä mukana muutoksessa. Mutta samaan aikaan työelämä ei aina salli sitä. Keskeneräisyys pelottaa, koska se tuo näkyväksi sen, ettemme tiedä kaikkea emmekä voi kontrolloida kaikkea.
Mutta entä jos alkaisimmekin nähdä keskeneräisyyden inhimillisenä voimavarana? Ei heikkoutena, vaan rohkeutena olla avoin. Kun joku tiimissä uskaltaa sanoa “tämä on vielä raakile”, syntyy mahdollisuus yhteiseen ajatteluun. Siihen työelämä tarvitsee keskeneräisyyttä enemmän kuin ehkä uskallamme myöntää.
Lopulta: keskeneräisyys on tapa nähdä ihminen. Mitä enemmän olen miettinyt keskeneräisyyttä, sitä enemmän olen alkanut nähdä sen paitsi työskentelytapana, myös ihmiskäsityksenä.
Meillä jokaisella on oma rytmimme. Me opimme eri tavoilla, eri vauhdilla ja eri reiteillä. Kun tämän hyväksyy, itsessä ja muissa – syntyy tilaa inhimillisyydelle. Se ei tarkoita tavoitteista luopumista, vaan sitä, että niihin voidaan kulkea tavalla, joka kestää ja kantaa.
Ehkä juuri siksi keskeneräisyys on minulle nykyään enemmän kuin työelämän taito. Se on arvo, joka muistuttaa, että mikään merkityksellinen ei synny valmiina.
Yksi vuosi, yksi tiimi – ja monta yhteistä oivallusta
Osaamisperusteisen rekrytoinnin ESR+ -hankkeessa olemme olleet matkalla jo yli vuoden. Matka on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen – ja juuri siksi arvokas. Olemme oppineet paljon paitsi sisällöistä ja prosesseista, myös toisistamme, itsestämme ja siitä, mitä yhteistyö vaatii.
Tiimi on yhä koossa. Se kertoo minulle. että olemme osanneet kuunnella, antaa tilaa keskeneräisyydelle ja silti kulkea samaan suuntaan. Nyt olemme valmiita viemään tätä ajattelua eteenpäin – pilotteihin, yhteistyöhön ja arjen käytäntöihin, joissa osaaminen saa näkyä monella tavalla.
Entä sinä – missä kohtaa sinä olet oman keskeneräisyytesi kanssa?
Kansikuva: Pixabay
