Osaamisperusteinen rekrytointi -blogi: miksi nopeus näyttää niin helposti osaamiselta?
Osaamisperusteisen rekrytoinnin (ESR+) parissa työskentely on saanut minut pohtimaan paitsi sitä, miten tunnistamme osaamista, myös sitä, millaisia tulkintoja teemme toisistamme työelämän tavallisissa tilanteissa. Rekrytoinnissa, perehdytyksessä, palavereissa ja yhteisessä kehittämisessä kohtaamme jatkuvasti erilaisia tapoja ajatella, oppia, osallistua ja toimia, ja samalla tulemme ehkä huomaamattamme määritelleeksi, millainen tapa näyttää meistä vakuuttavalta. Tässä blogissa pysähdyn yhden tällaisen ilmiön äärelle: miksi nopeus näyttää työelämässä niin helposti osaamiselta, ja mitä silloin saattaa jäädä näkemättä.
Ehtiikö hyvä ajatus aina ensimmäisenä?
Työelämässä arvostetaan nopeutta, ketteryyttä ja kykyä reagoida, eikä suotta. Silti kaikki osaaminen, hyvä ajattelu tai potentiaali ei tule näkyviin ensimmäisenä, eikä ehkä tarvitsekaan. Mitä meiltä jää huomaamatta, jos totumme pitämään nopeutta osaamisen mittarina?
Työhaastattelussa esitetään kysymys, johon hakija ei vastaa heti. Hän pysähtyy, miettii ja etsii kokemuksistaan sopivaa esimerkkiä, ja samaan aikaan pöydän toisella puolella alkaa tapahtua.
Kolme sekuntia. Pitäisikö kysymystä tarkentaa?
Viisi sekuntia. Ymmärsiköhän hän, mitä kysyin?
Vielä muutama sekunti, ja haastattelija saattaa jo miettiä, kertooko hiljaisuus kokemuksen puutteesta, epävarmuudesta tai siitä, ettei ihminen yksinkertaisesti reagoi riittävän nopeasti.
Tai sitten hän vain miettii.
Ehkä hän käy mielessään läpi useita tilanteita ja yrittää valita niistä sen, joka parhaiten vastaisi kysymykseen. Ehkä hän haluaa sanoa jotakin täsmällistä sen sijaan, että tarttuisi ensimmäiseen mieleen tulevaan ajatukseen. Ehkä hänen tapansa ajatella vain sattuu olemaan sellainen, että ajatus rakentuu ensin päässä ja tulee vasta sitten ulos.
Mitä enemmän olen tarkastellut työelämää ja rekrytointia, sitä kiinnostavammaksi minulle on tullut kysymys siitä, miksi pidämme nopeutta niin helposti osaamisen lähisukulaisena.
Nopea vastaus kuulostaa varmalta, nopea päätös näyttää määrätietoiselta ja nopeasti uutta omaksuva vaikuttaa kyvykkäältä. Palaverissa ensimmäisenä näkemyksensä esittävä näyttää helposti siltä, että hänellä on asia erityisen hyvin hallussa.
Ja usein varmasti onkin. Mutta ei aina.
Milloin nopeudesta tuli osaamisen mittari?
Työelämässä tarvitaan tietenkin nopeutta. Jos asiakas odottaa ratkaisua, tilanne muuttuu silmien edessä tai päätös on yksinkertaisesti tehtävä, ei auta ilmoittaa tarvitsevansa kolme työpäivää asian sisäiseen prosessointiin. Jos työ todella edellyttää nopeaa reagointia, nopeus on osa osaamista.
Mutta sitten on valtava määrä tilanteita, joissa emme oikeastaan koskaan pysähdy kysymään, miksi juuri nopeus olisi onnistumisen mittari.
Työelämä tarvitsee myös ihmisiä, jotka katsovat asiaa vielä toisen kerran, huomaavat sen yksityiskohdan, jonka muut ohittivat, kuuntelevat asiakkaan lauseen loppuun ja kysyvät juuri siinä vaiheessa, kun muut ovat jo tyytyväisiä ratkaisuun: hetkinen, mitä tästä muuten seuraa puolen vuoden päästä?
He eivät välttämättä ole kokouksen suosituimpia ihmisiä juuri sillä hetkellä. Puolen vuoden kuluttua tilanne voi näyttää aivan toiselta.
Ehkä juuri tässä on yksi työelämämme kiinnostavista ristiriidoista. Sanomme arvostavamme harkintaa, kokonaisuuksien ymmärtämistä, kuuntelemista ja hyvää päätöksentekoa, mutta rakennamme samalla tilanteita, joissa näkyvimmäksi nousee helposti se, joka ehtii ensimmäisenä.
Työhaastattelu on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tarkoituksena on arvioida tehtävässä tarvittavaa osaamista, haastattelussa arvioidaan väistämättä myös erästä varsin erityistä taitoa: kykyä olla työhaastattelussa.
Jotkut ovat siinä loistavia. He jäsentävät kokemuksensa nopeasti, puhuvat luontevasti ja löytävät kysymyksiin juuri sopivat esimerkit lähes saman tien. Toiset keksivät täydellisen vastauksen kaksi tuntia myöhemmin ruokakaupan vihannesosastolla.
Siinä vaiheessa haastattelijan perään soittaminen voi tuntua jo hieman epätoivoiselta.
Silti kannattaa kysyä, kumpi kertoo enemmän siitä työstä, johon ihmistä ollaan valitsemassa.
Jos tehtävässä tarvitaan kirjallista valmistelua, olisi järkevää antaa hakijan näyttää kirjallista osaamistaan. Jos työssä ratkaistaan ongelmia, olisi hyödyllistä nähdä, miten ihminen niitä lähestyy. Jos työ puolestaan vaatii nopeita ratkaisuja paineen alla, silloin myös nopeaa reagointia kannattaa arvioida.
Mutta jos nopeus ei kuulu työn olennaisiin vaatimuksiin, miksi antaisimme muutaman sekunnin hiljaisuuden vaikuttaa käsitykseemme ihmisen osaamisesta?
Hiljaisuudessa saattaa tapahtua yllättävän paljon
Tätä kirjoittaessani joudun katsomaan myös peiliin, sillä olen itse niitä ihmisiä, joille hiljaisuus keskustelussa synnyttää helposti tarpeen tehdä jotakin.
Kun toinen miettii, alan auttaa. Täsmennän kysymystä, annan esimerkin tai muotoilen asian uudelleen. Tarkoitus on hyvä, mutta samalla saatan tehdä aivan muuta kuin auttaa: katkaista toisen ajatuksen juuri silloin, kun se on vasta rakentumassa, ja ohjata keskustelun sille polulle, jonka itse ehdin jo nähdä.
Hiljaisuudessa on nimittäin yksi hieman hankala ominaisuus. Ulospäin näyttää siltä kuin mitään ei tapahtuisi, vaikka ihmisen päässä saattaa juuri sillä hetkellä tapahtua hyvinkin paljon.
En silti ehdota, että työelämässä pitäisi ryhtyä ihannoimaan hitautta. Siitäkin saisimme varmasti melko nopeasti uuden toimintamallin, kolme työpajaa ja strategisen hiljaisuuden vuosikellon. Ajattelen ennemmin niin, ettei yhdestä tavasta ajatella ja toimia kannata tehdä huomaamatta kaikkien yhteistä mittatikkua.
Sama ilmiö tulee vastaan uuden työntekijän aloittaessa. Hänen pitäisi ottaa haltuun työn sisältö, järjestelmät, prosessit, ihmiset, lyhenteet, kirjoittamattomat säännöt ja mielellään vielä sekin, kuka organisaatiossa oikeasti tietää mistäkin asiasta, mikä ei tunnetusti aina selviä organisaatiokaaviosta.
Yksi kysyy paljon. Toinen tarkkailee ensin. Kolmas tarttuu tekemiseen saman tien ja oppii kokeilemalla. Neljäs haluaa ymmärtää kokonaisuuden ennen kuin alkaa soveltaa oppimaansa itsenäisesti.
Mikä näistä on oikea tapa? Ehkä kiinnostavampi vastaus on, ettei työelämässä tarvitse olla vain yhtä.
Ensimmäiset viikot kertovat ihmisestä jotakin, mutta eivät kaikkea. Nopeasti alkuun päässyt voi osoittautua loistavaksi osaajaksi, mutta niin voi sekin, jonka vahvuudet alkavat näkyä vasta silloin, kun hän ymmärtää kokonaisuuden, yhdistää uuden tiedon aiempaan kokemukseensa ja alkaa nähdä asioiden välisiä yhteyksiä. Työuran mittakaavassa ensimmäiset viikot ovat lopulta aika lyhyt koeaika ihmisen ajattelulle
Työelämän vauhtilaji nimeltä palaveri
Ja sitten ovat tietenkin palaverit. Niissä nopeudesta tulee välillä lähes oma lajinsa. Asia nostetaan pöydälle, ensimmäinen kertoo näkemyksensä, toinen innostuu, kolmas rakentaa sen pohjalta jo ratkaisua ja kahdeksan minuutin kuluttua ollaan niin pitkällä, että palaaminen alkuperäiseen kysymykseen tuntuisi melkein strategiselta suunnanmuutokselta.
Samaan aikaan joku toinen on vasta muodostamassa omaa käsitystään asiasta.
Tunnistan tämänkin hyvin itsessäni. Innostun helposti uusista ajatuksista ja haluan saada asioita etenemään, mikä on monessa tilanteessa vahvuus, mutta vahvuuksillakin on tapana muuttua hieman hankaliksi, jos niiden antaa yksin määrätä tahdin.
Joskus tehokkaimmalta näyttävä palaveri voikin olla juuri se palaveri, jossa osa huoneessa olevasta osaamisesta jäi kokonaan käyttämättä.
Siksi olen alkanut ajatella, ettei hyvässä työyhteisössä olennaisin kysymys ehkä olekaan se, saavatko kaikki puheenvuoron. Kiinnostavampaa on kysyä, kuinka monella tavalla täällä saa ajatella, osallistua ja vaikuttaa.
Saako asiaa pohtia etukäteen? Voiko keskeneräisen ajatuksen sanoa ääneen ilman, että siitä pitää saman tien osata rakentaa valmis ehdotus? Voiko näkemyksen tuoda myöhemmin myös kirjallisesti? Entä voiko jo hyvältä näyttävään ratkaisuun palata, jos joku huomaa myöhemmin jotakin olennaista, jota muut eivät huomanneet?
Ihmisiä ei silti kannata jakaa kahteen siistiin leiriin, nopeisiin ja hitaisiin. Sama ihminen voi tutussa asiassa ajatella ääneen salamannopeasti ja toisessa tilanteessa tarvita yön yli aikaa saadakseen kokonaisuudesta otteen.
Olemme onneksi hieman monimutkaisempia kuin kaksi saraketta Excelissä.
Kuinka monella tavalla saa olla hyvä työssään?
En siis kaipaa hitaampaa työelämää, enkä varsinkaan kokouksia, joissa jokaista asiaa tarkastellaan seitsemästä näkökulmasta, jätetään hautumaan viikonlopun yli, perustetaan valmisteluryhmä ja palataan ensi kuussa selvittämään, mitä viimeksi oikeastaan päätettiin. Joskus hyvä päätös on nopea päätös, ensimmäinen idea todella on paras ja asia yksinkertaisesti kannattaa tehdä sen sijaan, että sitä analysoidaan niin pitkään, ettei kukaan lopulta enää muista, mikä alkuperäinen kysymys oli.
Mutta yhtä lailla joskus kannattaa odottaa.
Nopeus ei ole ongelma, eikä hitaus ole hyve. Ongelma syntyy silloin, kun yhdestä tavasta ajatella, oppia, osallistua tai tehdä työtä tulee huomaamatta mittatikku, jolla alamme arvioida kaikkia muitakin.
Työelämä tarvitsee niitä, jotka reagoivat nopeasti, ja niitä, jotka pysähtyvät ennen kuin toimivat, aivan kuten se tarvitsee ihmisiä, jotka puhuvat ajatellakseen, ja niitä, jotka haluavat ajatella ennen kuin puhuvat. Tarvitaan ensimmäisen idean pöytään heittäjiä, innostujia ja toimeen tarttujia, mutta aivan yhtä lailla tarkentajia, epäilijöitä ja niitä toisinaan hieman ärsyttäviä ihmisiä, jotka kysyvät vielä siinä vaiheessa, kun muut olisivat jo valmiita menemään eteenpäin: hetkinen, olemmeko varmasti ajatelleet tämän loppuun asti?
Parhaimmillaan sama ihminen voi olla näitä kaikkia eri päivinä ja erilaisissa tilanteissa, sillä harva meistä mahtuu kovin siististi nopeiden ja hitaiden, äänekkäiden ja hiljaisten tai rohkeiden ja harkitsevien lokeroihin.
Eikä meidän ehkä tarvitsekaan.
Siksi kiinnostavin kysymys ei minusta lopulta ole, pitäisikö työelämän olla nopeampaa vai hitaampaa, vaan kuinka monenlaiselle tavalle olla hyvä työssään annamme tilaa. Onko meillä tilaa ihmiselle, joka reagoi nopeasti mutta muuttaa tarvittaessa mielensä, tai sille, joka haluaa ajatella rauhassa mutta toimii päätöksen tehtyään määrätietoisesti? Entä annammeko tilaa sille, että sama ihminen toimii eri tilanteissa eri tavalla, eikä häntä tarvitse määritellä yhden ominaisuuden kautta?
Siinä kysymys kääntyy väistämättä myös meihin itseemme: millainen ihminen vakuuttaa minut nopeasti, kenen ajatukseen tartun ensimmäisenä ja kenen näkemyksen ohitan helpommin? Milloin tulkitsen sujuvan puheen asiantuntemukseksi, nopean päätöksen varmuudeksi tai harkinnan epävarmuudeksi, ja kuinka usein edes huomaan tekeväni tällaisia tulkintoja?
Näihin kysymyksiin ei tarvitse löytää täydellisiä vastauksia, eikä maanantaina tarvitse käynnistää koko organisaatiota koskevaa strategisen hiljaisuuden kehittämisohjelmaa mittareineen, työpajoineen ja loppuraportteineen.
Ehkä alkuun riittää pienempi asia: se, että huomaamme. Huomaamme, milloin nopeudesta tulee meille lähes huomaamatta osaamisen synonyymi, milloin ensimmäisenä lausuttu ajatus alkaa määrittää koko keskustelun suuntaa ja milloin oma tapamme toimia vie tilaa toisenlaiselta tavalta ajatella, vaikka tarkoituksemme olisi aivan päinvastainen.
Sillä kaikkein kiinnostavin ajatus ei aina tule ensimmäisenä, paras työntekijä ei välttämättä vakuuta ensimmäisten minuuttien aikana eikä arvokkain osaaminen aina osaa pitää itsestään suurinta ääntä.
Jos annamme tilaa vain sille, mikä ehtii näkyviin nopeasti, emme ehkä koskaan saa tietää, mitä jäi näkymättä. Ehkä juuri siksi seuraavan kerran, kun keskusteluun syntyy muutaman sekunnin hiljaisuus, sitä ei tarvitse kiirehtiä täyttämään, ratkaisemaan tai pelastamaan.
Ehkä siellä ei olekaan tyhjää. Ehkä hyvä ajatus on vasta tulossa.
