Osaamisperusteinen rekrytointi -blogi: Kun maailma myllertää miten pysyä kiinni arjessa?
Tämä teksti on sinulle, joka elät työelämän muutoksessa – työnhakijana, rekrytoijana tai ihmisten kanssa työskentelevänä. Sinulle, joka yrität pitää suunnan tilanteessa, jossa kaikki ei ole selkeää.
Työhyvinvointi ei ole enää lisä tai etu, se on perusta. Se ei rakennu erikseen työssä tai vapaa-ajalla, vaan arjen keskellä: siinä, miten kannamme epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja jatkuvaa muutosta. Se syntyy hetkissä, joissa mikään ei ole varmaa, mutta päätämme silti jatkaa eteenpäin.
Yhä useammin arki rakentuu keskeneräisyydestä. Muutokset seuraavat toisiaan, suunta elää ja moni asia on yhtä aikaa liikkeessä. Kuormitus ei näy kalentereissa tai tehtävälistoissa, vaan kokemuksena: mieli käy kierroksilla, keskittyminen hajautuu ja palautuminen jää vajaaksi.
Silti meidän odotetaan toimivan, tekevän päätöksiä ja katsovan eteenpäin. Tässä kohtaa moni huomaa, ettei kyse ole enää vain työssä jaksamisesta vaan kyvystä pysyä kiinni arjessa ylipäätään, säilyttää jonkinlainen jatkuvuus kaiken liikkeen keskellä.
Juuri silloin nousee esiin olennainen kysymys: mistä arjen vakaus rakentuu, jos se ei enää tule ulkoa?
Usein ajattelemme, että kuormitus syntyy siitä, mitä tapahtuu. Todellisuudessa se liittyy yhtä paljon siihen, miltä tapahtumat tuntuvat. Epävarmuus ei ole vain ajatus, vaan kehollinen ja emotionaalinen kokemus, levottomuutta, keskittymisen vaikeutta, ärtymystä tai hiljaista riittämättömyyden tunnetta.
Tässä kohtaa moni tekee itselleen huomaamattaan vääryyttä: ajattelee, että pitäisi jaksaa paremmin tai hallita tilanne paremmin. Ikään kuin kuormitus olisi merkki siitä, että itsessä on jotain pielessä. Usein se on päinvastoin, merkki siitä, että tilanne kuormittaa.
Mieli ja keho eivät toimi väärin, vaan juuri kuten niiden kuuluu. Hermosto pyrkii ennakoimaan, suojelemaan ja pitämään meidät liikkeessä. Jo tämän ymmärtäminen voi keventää kokemusta merkittävästi.
Kyse ei ole epäonnistumisesta, vaan inhimillisestä tavasta reagoida maailmaan, joka vaatii meiltä enemmän kuin ennen.
Ja ehkä juuri tähän ymmärrykseen alkaa myös rakentua vastaus.
Työnhaku ei ole vain tekemistä vaan jatkuvaa epävarmuutta
Tämä näkyy erityisen konkreettisesti työnhaussa. Työnhaku ei ole vain hakemusten tekemistä, vaan epävarmuutta, odottamista ja itsensä sanoittamista yhä uudelleen tilanteessa, jossa palaute on usein vähäistä tai sitä ei tule lainkaan.
Moni tekee paljon, mutta saa vähän takaisin. Hakemuksia lähtee, vastauksia ei tule tai ne ovat kielteisiä ilman selitystä. Usein tilanne ei pääty edes näkyvään epäonnistumiseen, vaan hiljaiseen sellaiseen. Ulospäin mitään ei tapahdu, mutta sisäisesti kokemus kertyy: olenko riittävä, osaanko sanoittaa itseäni oikein, olenko näkymätön?
Tällainen kuormitus ei ole hetkellistä, vaan kertyy vähitellen. Työnhakija ei väsy siksi, että ei jaksaisi yrittää, vaan siksi, että hän on yrittänyt pitkään ilman varmuutta siitä, viekö se eteenpäin. Tämä on tärkeä ymmärtää myös ulkopuolelta, sillä väsymys ei kerro motivaation puutteesta, vaan usein pitkäkestoisesta kuormituksesta.
Ongelma ei ole vain osaamisessa
Kahden viime vuoden aikana tätä ilmiötä on ollut mahdollista tarkastella hyvin läheltä osaamisperusteisen rekrytoinnin kehittämishankkeessa. Kohtaamisia on kertynyt satojen työnhakijoiden ja kymmenien työnantajien kanssa, ja yksi havainto on toistunut selkeästi: kuormitus ei synny pelkästään työn puutteesta tai osaamisen vajauksesta, vaan ennen kaikkea epäselvyydestä.
Työnhakijat eivät aina tiedä, mitä heiltä oikeasti odotetaan, ja työnantajat puolestaan kuvaavat tarpeitaan tavalla, joka ei tavoita työn todellista sisältöä tai arkea. Tällöin kohtaanto ei epäonnistu siksi, ettei osaamista olisi, vaan siksi, ettei sitä tunnisteta tai sanoiteta riittävän selkeästi. Ihminen voi olla samaan aikaan osaava ja silti näkymätön.
Käytännössä tämä on näkynyt myös hankkeen kokeiluissa. Nopean kohtaannon mallit ovat osoittaneet, että joskus ratkaisevaa ei ole osaaminen itsessään, vaan se, osuuko se oikeaan hetkeen. Valmennukselliset kokeilut taas ovat tehneet näkyväksi, miten pienetkin oivallukset voivat muuttaa paljon: kun ihminen jäsentää osaamisensa konkreettiseksi tekemiseksi tai kuulee sen sanotettuna ulkopuolelta, muuttuu usein myös tapa nähdä itsensä työnhakijana.
Samalla pilotit ovat paljastaneet myös jotain rakenteista: kuinka helposti mahdollisuudet voivat jäädä syntymättä, jos tieto ei liiku tai prosessit ovat hitaita. Tällöin kyse ei ole yksilön puutteesta, vaan siitä, miten kohtaantoa rakennetaan.
Rekrytointi ei kaadu ihmisiin vaan viestintään
Tämä on pohjimmiltaan viestinnän kysymys mutta ei vain yksittäisen viestin, vaan koko viestinnän ketjun.
Se, miten työstä puhutaan, miten osaamista kuvataan ja millä sanoilla odotuksia rakennetaan, määrittää pitkälti sen, ketkä tunnistavat itsensä tehtävästä ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle. Viestintä ei ole rekrytoinnissa vain ilmoitus, vaan tapa rakentaa ymmärrystä ja mahdollistaa kohtaaminen.
Usein viestintä ei epäonnistu yhdessä kohdassa, vaan hiljaisesti matkan varrella. Työnantajan alkuperäinen tarve, työpaikkailmoitus ja työnhakijan tulkinta eivät kohtaa samassa kohdassa tai oikeaan aikaan. Kukaan ei tee varsinaisesti väärin, mutta yhteinen ymmärrys ei silti synny.
Siksi viestinnän kehittäminen ei ole yksittäinen toimenpide, vaan jatkuva tarkastelun paikka. Mitä oikeastaan yritämme sanoa, kenelle ja milloin? Kuvaammeko työtä tekemisen kautta vai vain vaatimuksina? Onko viesti sama eri vaiheissa, vai muuttuuko se matkalla?
Pienet tarkennukset voivat muuttaa paljon. Kun työ sanoitetaan konkreettisen tekemisen kautta, useampi tunnistaa itsensä siitä. Kun odotukset avataan selkeästi, epävarmuus vähenee. Ja kun viestintä muuttuu yksisuuntaisesta vuorovaikutukseksi, syntyy tilaa kohdata.
Samalla on hyvä pysähtyä yhden olennaisen kysymyksen äärelle. Voiko työelämä todella rakentua niin, että jokaisen tulisi osata jatkuvasti reflektoida itseään, sanoittaa osaamistaan täydellisesti ja säädellä omaa kuormitustaan lähes terapeuttisella tarkkuudella?
Todellisuudessa näin ei voi olla. Kaikilla ei ole samoja valmiuksia, eikä työelämän pidä rakentua oletukselle, että jokaisen tulisi olla oman elämänsä analyytikko tai vuorovaikutuksen ammattilainen.
Jos onnistuminen vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ilman, että rakenteita tarkastellaan, siirtyy vastuu huomaamatta liikaa yksilölle. Silloin helposti unohdamme, että työelämän tulisi tukea ihmistä, ei edellyttää häneltä jatkuvaa venymistä.
Et voi sulkea maailmaa pois mutta voit rajata, mitä päästät sisään
Kun maailma myllertää, herää helposti ajatus, että pitäisi suojautua – sulkea pois häly, epävarmuus ja jatkuva liike. Täysi suojautuminen ei kuitenkaan ole mahdollista, eikä lopulta edes toivottavaa.
Kyse ei ole siitä, että suljemme maailman ulkopuolelle, vaan siitä, miten säätelemme omaa suhdettamme siihen. Mitä päästämme sisään, mihin suuntaamme huomiomme ja missä kohtaa päätämme, että tämä riittää tältä päivältä.
Toimintakyky ei synny siitä, että maailma olisi hallinnassa, vaan siitä, että oma ajattelu säilyy jollain tavalla omissa käsissä. Siitä, että kaiken keskellä on jotain, mihin voi nojata, vaikka se olisi vain seuraava pieni askel.
Kaikkea ei tarvitse muuttaa mutta kaikkea ei voi jättää ennalleen
Työelämän muutoksessa ei ole kyse siitä, valitaanko uusi tai vanha, vaan siitä, miten osaamme tarkastella sitä, mikä todella toimii ja mikä ei enää kanna. Osa käytännöistä on edelleen toimivia, mutta kaikki vanha ei vastaa tämän päivän tarpeisiin.
Osaamisperusteinen rekrytointi hanke on ollut käynnissä kohta kaksi vuotta. Kahden viime vuoden aikana on tullut yhä näkyvämmäksi, että suurin muutos ei liity yksittäisiin menetelmiin, vaan ajatteluun niiden taustalla. Voimme ottaa käyttöön uusia työkaluja ja toimintatapoja, mutta jos tapa nähdä osaaminen, ihminen ja työ ei muutu, lopputulos pysyy samana.
Arjessa kiinni pysyminen ei lopulta rakennu suurista ratkaisuista tai täydellisestä hallinnan tunteesta, vaan pienistä, toistuvista teoista, jotka tuovat päivään rakennetta, liikettä kehoon ja kokemuksen siitä, että jokin etenee, vaikka kaikki ei olisi valmista. Se voi olla huomion tietoinen suuntaaminen siihen, mikä on jo tehty, ei siihen, mikä vielä puuttuu ja usein riittää, että jokin pysyy samana silloin, kun muu ympärillä muuttuu.
Kun tarkastellaan työelämää laajemmin, alkaa hahmottua kuva, jossa väsymys ei jakaudu tasaisesti, vaan kasautuu erityisesti niille, jotka elävät pitkään epävarmuuden, odotuksen ja rajallisten vaikutusmahdollisuuksien keskellä. Tämä tekee hyvinvoinnista väistämättä yhteisen kysymyksen, ei vain yksilön vastuulla olevan asian, vaan sellaisen, joka rakentuu myös siinä, miten työtä johdetaan, miten odotuksia asetetaan ja millaisia rakenteita ympärille luodaan. Epävarmuus ei todennäköisesti ole katoamassa työelämästä, mutta se ei tarkoita, etteikö meidän kykymme elää sen kanssa voisi vahvistua, oppia tunnistamaan, mikä kannattelee ja löytää keinoja liikkua eteenpäin myös silloin, kun kaikki ei ole vielä selkeää.
Ehkä kaikkein pysäyttävin havainto on se, että ihmiset yrittävät tänä päivänä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta usein ilman riittävän selkeää suuntaa, jolloin tekeminen ei johda eteenpäin toivotulla tavalla. Kyse ei ole siitä, että ihmiset tekisivät asioita väärin, vaan siitä, että suunta jää epäselväksi ja silloin lisää tekeminen ei ratkaise kuormitusta, vaan saattaa huomaamatta lisätä sitä.
Silti juuri tässä kohtaa on myös mahdollisuus: kun suunta kirkastuu edes hieman, voi pienikin liike muuttua merkitykselliseksi ja palauttaa kokemuksen siitä, että eteenpäin pääsee.
Ehkä tämä teksti koskettaa sinua eri tavalla riippuen siitä, mistä katsot työelämää – työnhakijana, rekrytoijana tai kehittäjänä. Mutta kaikille yhteinen kysymys on lopulta sama: miten voimme rakentaa arkea ja työelämää niin, että ne eivät ainoastaan vaadi meiltä jatkuvaa sopeutumista, vaan myös tukevat meitä silloin, kun epävarmuus on osa arkea?
Mikä on sinun arjessasi se yksi asia, joka auttaa sinua pysymään liikkeessä ja luottamaan siihen, että suunta löytyy myös silloin, kun kaikki ei vielä ole selkeää?
Kuva: Pixabay
